Ulkomailla syntyneen pirpanan rekisteröinti

Kukapa ei rakasta virastoja ja niissä jonottamista? Jos Kelalla asiointi opintotukiasioissa oli jo tarpeeksi tuskastuttavaa, niin vielä kamalampaa se homma voi olla kun mukana on vaahtosammuttimen kokoinen palosireeni. Ei vaiskaan, aika hyvin selvittiin piikan kanssa pakolliset toimistovisiitit – onneksi.

Irlannissa kun on muksun pyöräyttänyt, pitää lain mukaan seuraavan 3 kuukauden aikana käydä rekisteröimässä vauva Civil Registration Officessa. Meillä tuo rekisteröinti vähän venähti kun Douda ei onnistunut saamaan vapaita ja molempien vanhempien tulee olla tuossa tilanteessa läsnä ELLEI vanhemmat ole todistettavasti naimisissa (se ukon roudaaminen mukana meinaa siis isyyden tunnustamista). Melko piece of cake homma, molempien PPS numerot ja henkkarit mukaan ja jonottaan.

Olin odottanut hieman jotakin avotoimiston tapaista tilaa joka olisi ollut avara ja jossa olisi ollut kunnolla istumapaikkoja – WROOOONG. Pienessä odotusaulassa oli tuoleja ahdettu ihan vieri viereen  ja kun syntymän rekisteröijiä kärryineen oli ”muutama” muukin meidän lisäksi, kuului jatkuvasti ympäriltä ”sorry, oops, let me get this.... there you go, sorry”. Kärryt törmäilivät ja ihmiset yrittivät aina nimensä kuultuaan ahtautua mahdollisimman nopeasti kärrysokkelon läpi toimistohuoneeseen, josta huuto kuului. Olivia onneksi nukkui kun tukki, mitä nyt välissä unissaan naamaa väänteli ja naureskeli. Ne 10 muuta vauvaa eivät sitten nukkuneetkaan. Piti koko ajan olla korvat höröllä milloin se oma nimi kuuluu kun  muutama toimistotäti ja setä suurinpiirtein kuiskasivat niitä nimiä ja tiesin, että oman nimeni kanssa tulee ongelmia lausumisessa enkä ollut varma tajuaisinko, että meitä huudetaan. 45 minuutin perseenpuudutuksen (ja kuiskuttelevan toimistosedän Hoikkelon "huutelun" ) jälkeen päästiin vihdoin ulos 24 euroa köyhempänä. Saatiinpa ees sillä rahalla 3 syntymätodistusta, jälkikäteen hommattuna ne kun on vieläkin kalliimpia.

Nyt sitten tarinaan siitä kuinka Olivia ja Ninni olivat ensimmäistä kertaa ihan kaksin Dublinissa. Reissu kesti jopa hurjat nelisen tuntia (bussimatkat mukaan laskettuna), mutta mahtui tuohon neljään tuntiin myös 45 minuutin nälkäkiukuttelut – tottakai. Tuli jo toistamiseen todettua että Irlannissa osoitetiedot eivät pidä paikkansa (Civil Registration Officen osoite olikin muutettu 50 metrin päähän ilmoitetusta), kun yritin etsiä Department of Foreign Affairsia, jotta saisin Olivian syntymätodistukseen Apostilla-leiman. Kiersin melkein koko St. Stephen’s Greenin ympäri ennen kuin löysin talon numero 80, sisäänkäynti olikin talossa numero 79, virkailija sisällä neuvoi menemään leima-asioissa taloon numero 69-71. Selvä homma, sinneppä siis. Jälleen olin varautunut isompaan odotusaulaan mutta päädyinkin alle 10x10 neliötä kokoiseen huoneeseen, jossa oli muutama penkki joihin istua. Tilassa sattui olemaan eräs rouva kaksosrattaiden kanssa, joten meinasi taas tulla pikkuisen ahdasta kärryjen kanssa. 

Vaikka tila oli pieni, oli siellä silti jopa 4 luukkua ja vuoronumerojärjestelmä – toki vain yksi virkailija. Annettuani tädille syntymätodituksen ja maksettuani suolaiset 20€ leiman saamiseksi, huomasin että Olivia alkoi olemaan levoton. Ajattelin että onneksi tästä nyt selviää ulos ihan muutamassa minuutissa, eihän sen yhden leiman laittaminen kauaa kestä. Pah! Odotin lähes puoli tuntia, lopulta jo itkevän vauvan kanssa. Paperit kouraan, kiitos ja puolijuoksua etsimään hoitohuonetta, että pääsin syöttämään Olivian ja vaihtamaan vaipan. Katsoessani epäuskoisena vessakylttiä joka ohjasi portaikkoon, ystävällinen aulavahti huomautti että vieressä on ihan hissitkin joilla pääsee alakertaan. Olivia olikin sitten nälkänsä kanssa päässyt jo ihanaan ultimate ”miksihelvetissäsetissieioojosuussa” rageen ja päästiin taistelemaan että maha saatiin täyteen. Syötön jälkeen alettiin vaipanvaihtoon ja törmäsinkin heti muutamaan kettumaiseen seikkaan: 1. vaihtoalusta oli asetettu niin korkealle että sain varvastella yltääkseni vauvaan (mitä jättiläisiä ne irkut muka on?!) 2. hoitolaukussa oli liian pieniä vaippoja 3. Olivia heitti kivat kaarioksennukset suoraan bodynsa päälle. Onneksi laukussa oli varabody (tällä kertaa) mutta sekin oli juuuuuust ja just päälle sopiva – Note to myself: Päivitä hoitolaukun sisältö.

Kun Olivian naaman väri oli taas lähestulkoon normaali, eikä suustakaan kuulunut muuta kuin tutin lutkutusta, päästiin jatkamaan matkaa Suomen Suurlähetystöön joka oli onneksi ihan kivenheiton päässä. Olivia pitää rekisteriödä ensin Suomen väestörekisteriin, että saataisiin sitten passia haettua lokakuun Suomen matkaa varten. Vaan eipä mennyt tämäkään ihan niinkuin suunniteltiin. Olin jo valmiina latomaan paperit tiskiin rekisteröintiä varten, kunnes suurlähetystön virkailija sanoi että "sulla ei varmaan ole sitä lomaketta”. What? Mitä lomaketta? ” Ilmoitus ulkomailla syntyneestä Suomen kansalaisesta” Aijaha. Ei kyllä suurlähetystön sivuilla tuosta mainittu sanallakaan. Ja tottakai siihen lomakkeeseen tarvitaan MOLEMPIEN huoltajien allekirjoitus! Onneksi virkailija lupasi ottaa kopiot jo tuomistani asiakirjoista ja pyysi minua lähettämään lomakkeen täytettynä ja allekirjoitettuna postitse. Asiaa nyt kotona tutkittuani löysin ko. lomakkeesta maininnan Maistraatin sivuilla: ” Lomake on saatavissa tällä hetkellä vain edustustoista”. Ja juuri tämän vuoksihan se pitäisi EHDOTTOMASTI lukea suurlähetystön sivuilla että meikäläinenkin olis älynny ottaa Doudan mukaan! >:( 

Onneksi parin viikon päästä ei tarvitse ihan kaksin pärjätä kun Doudan vanhemmat tulevat vierailulle, silloin nimittäin pitää lähteä sitten passihakemuksia pistämään eteenpäin! Innolla odottaen....